← Takaisin

Tallin päiväkirja

12.1.2016

”Tytööööt~!” Helenan riemukas huuto raikui tallin käytävällä.

”Missä kaikki on?” nainen jupisi ja kurkisti satulahuoneeseen. Ei ketään. Myös taukohuone ammotti tyhjyyttään. ”Kerrankin kun olis jotain jännää tapahtumassa,” Helena huokaisi tarkoituksellisen kovaan ääneen keskellä tallin käytävää.

Rehuhuoneen ovi avautui varovasti, ja oven takaa kurkkasi Evie ja Mikael. ”Olitteko te mua piilossa!” Helena kurtisti kulmiaan ja heitti piilotteleville hoitajille ärtyisen katseen. ”Nokun yleensä sulla on joku hirvee homma tiedossa, kun huutelet tolla äänensävyllä,” Evie kikatti.

Helena pyöräytti silmiään, ”no, kuitenkin, tulkaas tallinpihalle. Mulla ja Kaisa-mummolla on jotain näytettävää teille.” Evie ja Mikael vaihtoivat katseen ja seurasivat Helenaa uteliaina tallin pihalle. Pihalla seisoi Ratapihan vanha, mutta edelleen toimintakunnossa oleva traileri, jota vasten Kaisa-mummo nojasi. Asetelma oli epäilyttävä.

”Oottakaa tässä,” Helena sanoi ja käveli pikkutallin ovelle. ”Huhuu!” LaaLaa, Milena ja Wilma vilkaisivat tulijaa karsinoistaan. Helena seisoi ovella kädet puuskassa, ”no täällähän te kaikki ootte. Pikkutallin mafia.”

Tytöt vilkuilivat toisiaan epävarmoina siitä, mitä Helena halusi. ”No, alkakaa tulla! Ulkona on jotain jännää,” Helena sanoi salamyhkäisesti. Tämä sai tytöt liikkeelle. Kukin sulki karsinansa oven ja seurasi Helenaa pihalle.

Kun kaikki olivat paikalla tallinpihalla, Kaisa-mummo ja Helena kävelivät trailerin luokse ja rupesivat avaamaan takasiltaa. Hoitajapoppoo näytti hämmentyneeltä. ”Öö, lastataanko me joku hevonen?” Wilma kysyi. ”Olisikin niin,” Kaisa-mummo hymähti ja Helena nauroi ääneen, ”ei ei ei, tää on parempaa!”

Silta pamahti maahan ja trailerissa näkyi ruskean hevosen takapuoli. Talliporukka kerääntyi tuijottamaan uutta tulokasta.

”Mikä toi on!”

”Muuttaaks toi tänne?!”

”Ostitko sä hevosen!”

Kaisa-mummo kävi laittamassa hevoselle riimun ja talutti sen ulos Helenan avatessa takapuomin, ”kyllä vaan! Tästä tulee meidän uusin tuntipolle!”

Ruunikko, pörröinen hevonen violetissa loimessa asteli tallin pihalle rauhallisesti, mutta innokkaan näköisenä. ”Onks toi issikka?” Mikael kysyi ja Helena hymyili maireasti. ”On, ja ihan puhdasrotuinen!”

”Mikä sen nimi on?” Evie uteli.

”Reynar oikeelta nimeltään, mutta aattelin et siitä tulee Reima,” Helena näytti mietteliäältä ja Kaisa-mummo tuhahti. Hän lähti taluttamaan Reimaa kohti uutta vaunutallia talliporukan seuratessa parin kannoilla.

”Makeeta!”

”Milloin se tulee tunneille?”

”Otetaanko sille hoitajaa?”

Helena naurahti, ”heti kun se on kotiutunu, odotellaan nyt pari päivää!”

Reima asteli uuteen kotiinsa tyynen varmasti, korvat hörössä. Se asuttaisi vaunutallin sisäpuolen päätykarsinan. Porukka kerääntyi katsomaan, kun Kaisa-mummo riisui LaaLaan ja Milenan avustuksella Reiman kuljetusvarusteista ja talutti sen karsinaan. Se jäi haistelemaan karsinan jokaista nurkkaa.

”Niin, Reima on sitten ori, että olkaa tarkkoja sen kanssa,” Helena sanoi hetken päästä ja lähti kävelemään tallin suuntaan.

”Mitä?” Kaisa-mummon huuto kaikui tallissa, ”miksi minä en tiennyt tuota?!”

6.8.2015

Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta, kun talsin tallille kahdentoista aikaan tarkastamaan hevosia, jotka majailivat tällä hetkellä laitumella. Vaatetta oli liikaa päällä, ja hikoilin kuin sika ennen kuin edes kerkesin poikien laitumelle. Riisuin hupparin ja sidoin sen vyötäisilleni. Miksi piti laittaa pitkät housut?

Yllätyin, kun huomasin laitumen aidan notkuvan tytöistä. Hoitajat olivat tulleet kuvaamaan hevosia, ja heillä näytti olevan hauskaa; nauru raikasi pitkälle tuulettomalla säällä. Remu tepasteli aidan takana, selkeästi nauttien huomiosta. Muut hevoset loikoilivat hieman kauempana, huiskien hännillään kärpäsiä. ”Mitä superihmisiä te olette?” huokaisin tuskaisena pirteän näköisille hoitajille, kun pääsin heidän luokseen. ”Miten te voitte olla täällä ilman varjoa?”

Papukaija vilkaisi minua päästä varpaisiin ja katsoi minuun merkitsevästi, ennen kuin avasi suunsa: ”miks sulla on noin paljon vaatetta?” Irvistin hymähteleville tytöille ja mutisin jotain siitä, että aamulla oli kylmä.

”Kaikki hevoset on tallella?” kysyin ja varjostin kädellä silmiä, vilkaisten laitumelle. Remu, Karri, Hoda, Derry.... ”missä Mosse ja Lettu on?”

”Sanni lähti Mossen kanssa maastoon ja Lettu makaa tuolla heinikossa,” Jenni sanoi ja osoitti pitkää heinää laitumella hevosten takana. Siristin silmiäni ja huomasin vaalean ponin hahmon kyljellään. ”Se ottaakin rennosti,” naurahdin ja pyyhkäisin hikistä otsaani, ”mä voisin ottaa mallia ja siirtyä samanlaiseen asentoon taukohuoneen sohvalle..”

”Me ajateltiin pitää porukalla hikitunti kentällä,” Ira sanoi ja vilkaisi muita tyttöjä, jotka nyökyttelivät iloisena.

”Ugh,” ynähdin, ”mä lähden ennen kuin hulluus tarttuu.” Käännyin takaisin tallia kohti ja huikkasin vielä: ”laskekaa tammalaitumen hevoset kun käytte hakemassa niitä!” Takaani kuului 'okei'-huutoja. Suunnistin äkkiä sisälle viileämpään talliin.

Rojahdin taukohuoneen sohvalle makaamaan. Onneksi tällä hetkellä ei ollut mitään töitä, pystyin vaan ottamaan rennosti, mikä oli harvinainen hetki tallityöntekijälle. Sujin silmäni hetkeksi, mutta kuumuus ajoi minut ylös hetken päästä. Lähdin metsästämään itselleni lyhyempiä housuja, tiukat ratsastushousut olivat liimautuneet inhottavasti kiinni jalkoihini.

Tongin läpi toimiston lipaston, mutta löysin vain miljoona paritonta ratsastushanskaa ja muutamat sukat. ”Missä ne shortsit on,” mutisin itsekseni ja kurkkasin sohvan alle. Pölypallot pyörivät ilmavirran seurauksena pitkin nurkkia. Pitäisiköhän imuroida?

Muistin tuoneeni tallille jotkut shortsit viime kesänä, ja etsintäni jatkuivat kerhohuoneeseen. Hoitajien vaatteita lojui penkeillä ja portaiden kaiteella. Shortseja ei kuitenkaan näkynyt missään. Voisiko olla, että olen vienyt ne vintille rojulaatikkoon?

Hain toimistosta avainnipun ja avasin narisevan oven, joka vei kerhohuoneesta leiritupaan, ja sieltä vintin puolelle. Vintin kautta kuljin varastoon, jossa pidettiin harvemmin tarvittavia tavaroita ja varavarusteita.

Varasto oli, kuten arvata saattaa, kuin räjähdyksen jäljiltä. Huokaisin ääneen, ja mutisin itsekseni, ”pitäisi siivota useammin.” Hetken etsinnän jälkeen paikansin puisen arkun, jossa muistaakseni pidetään varakypäröitä. Avasin kannen ja tongin parittomien sukkien ja rikkinäisten raippojen seasta jotain kankaista. Käteeni osui jokin törkeän värinen vaatekappale. Bingo! Vedin esiin järkyttävät, punavalkoraidalliset 80-luvun urheilushortsit. Kuumuus voitti muotitietoisuuteni, ja vaihdoin shortsit heti ratsastushousujen tilalle. Aah, ihana viileys! Kävin heittämässä housut ja hupparin toimistoon ja palasin hetken mielijohteesta kerhohuoneen jääkaapille, etsien jotakin kivaa juotavaa. Kaapista löytyi pari limsapulloa, varmaan hoitajien. ”Verottaja iskee,” nauroin ilkikurisesti ja sekoitin itselleni juoman muutamasta pullosta, niin, ettei kukaan huomaisi pientä hävikkiä.

Vilkaisin ulos kerhohuoneen ikkunasta ja näin, kun tytöt suunnistivat kentälle hevosineen ilman satulaa. Mukana olivat Sanni ja Mosse, Jenni ja Missi, Papukaija ja Latina sekä Wilma ja Ladi. Päätin mennä katsomaan miten hevoset toimivat tässä kuumuudessa.

Shortsit ja juoma paransivat oloani heti, ja tepastelin iloisena kentän laidalle. ”Moikka tytöt!” hihkaisin iloisena ja nojasin valkoiseen aitaan. Myös Velmu jolkotteli pikkutallin takaa jalkoihini makaamaan.

”Mitkä sulla on jalassa?!” kuului huvittunut parkaisu Papukaijan suunnalta. Tytöt ohjasivat hevosensa minua kohti. Heiluttelin peppuani ja iskin silmää. ”Hienoimmat shortsit mitä oot ikinä nähny!” ”Mistä haudasta sä oot noi kaivanu?” Wilma kysyi nauraen.

”Vintiltä, nää on varmaan jotkut mun äidin vanhat. Ovat olleet kuulkaa kuumaa kamaa aikoinaan!” Kaikki repesivät nauramaan, ja ratsastajat ohjasivat hevosensa takaisin uralle.

Siihen nähden, että ulkona oli tukahduttavan kuuma ja paarmat häiritsivät hevosia koko tunnin, ratsastus sujui hyvin. Huutelin muutamia ohjeita kentän laidalta, mutta pääasiassa tytöt ratsastivat itsenäisesti. Vain Wilma meinasi tunnin aikana tipahtaa, kun Ladi suutahti ”liian läheltä” kulkeneelle Missille ja otti nopean sivuaskeleen pukittaen samalla, mutta tytön onnistui pysyä hiestä liukkaassa selässä pitämällä kiinni Ladin harjasta.

Tunnin lopuksi jokainen ratsastaja oli hiestä märkä, ja minäkin olin lähtenyt jo viileään talliin kuumuutta pakoon. Pesupaikalle oli jonoa, ja monet ottivat ämpäriin vettä ja pesivät ratsunsa ulkona. Minä sen sijaan rojahdin suosiolla toimiston sohvalle, liehutellen naamaani lähimmällä löytämälläni paperilla. Yksi toisensa jälkeen tytöt lähtivät hevosineen laitumille päin, ja minä jäin yksin hiljaiseen talliin. Toimistoon tuomani tuuletin hurisi täydellä teholla ja jouduin lopulta lähtemään päärakennukselle, ennen kuin nukahtaisin resuiselle sohvalle.

22.2.2015

Huokaisin syvään, kun rojahdin istumaan toimiston kuluneeseen työtuoliin. Se narahti vaarallisesti, toinen käsinojakin oli heilunut jo pitkään. Päivä oli ollut rankka, 4 ratsastustuntia, 45 minuuttia Remun läpiratsastusta ja aamu- ja iltatalli eivät jättäneet paljon aikaa tauoille. Merja oli soittanut aamulla olevansa kipeä, joten jouduin pitämään kaikki tunnit putkeen. Karlallakin oli vapaapäivä, ja Kaisa-mummo vietti päivänsä kaupungilla, joten apua ei paljon herunut. Onneksi ahkerat hoitajat tulivat kuitenkin avuksi taluttamaan alkeistuntilaisia!

Rapsutin viereeni hiipinyttä Velmua toisella kädellä, ja selasin pöydällä olevaa tuntikansiota. Huominen olisi helpompi, vain 2 ratsastustuntia osaavien ratsastajien kanssa. Otin pipon pois päästäni ja haroin sotkuista tukkaani, nyppien siitä muutaman heinänkorren samalla. Ehkä kuppi teetä helpottaisi väsynyttä oloa? Nousin tuolista ja kömmin kohti kerhohuonetta.

Yllättäen huone ei ollutkaan tyhjä, kuten olisin luullut näin kahdeksan aikaan illalla.

”Mitäs te tytöt vielä täällä teette?” kysyin, kun nostelin jalkojani kömpelösti portaita ylöspäin. Pöydän ääressä istuivat Nienke, Papukaija, Saippua, Remun uusi hoitaja Minttu sekä Alma, joka oli juuri ottanut vastaan Sinin hoitajan pestin. Huvittuneen näköiset tytöt olivat kerääntyneet läppärin eteen ja katsoivat ruutua kiinnostunein ilmein. Kävelin napsauttamaan vedenkeittimen päälle.

”Löydettiin tuolta vintiltä jotain vanhoja videoita,” Nienke huikkasi irroittamatta katsettaan ruudusta.

”Mitä videoita..” kysymykseni hiipui kesken lauseen, ja mieleeni ponnahti vanhat kotivideot minusta ja ensimmäisistä hevosistani, joita tiesin Kaisa-mummon säilyttävän vintillä. Kiirehdin pöydän ääreen katsomaan, olivatko tytöt löytäneet nolot nuoruusvuosieni videot. Onneksi ruudulla näytti kuitenkin pyörivän jonkinlaiset estekisat. Kuva näytti harmaalta ja vanhalta.

”Kannessa luki Kaisa 1984,” Papukaija sanoi ja nosti levykotelon katsottavakseni. Katseeni kääntyi takaisin läppäriin ja hymähdin huvittuneesti.

”Näähän on Kaisa-mummon vanhoja kisavideoita!” Huikkasin iloisesti. Videolla näkyi ratsastavan mies suurella kimolla hevosella. ”Tää on Lontoosta,” kerroin tytöille. Olimme siirtäneet mummoni kanssa kaikki vanhat videot dvd-levyille, jotta ne säilyisivät, mutta ne olivat unohtuneet vintille muuton yhteydessä.

Pian ruudulle ratsasti nainen punaisessa takissa. Naisen alla tanssahteli suuri rautias hevonen, joka jäysti kuolainta ja nyki ohjista hermostuneen oloisesti. ”Siinä on yksi Kaisa-mummon parhaista ratsuista,” sanoin ja hymyilin tytöille ilkikurisesti, ”se on aina tykänny tollasista isoista ja hulluista hevosista.”

Tyttöjen ilmeet olivat epäuskoisia. ”Onko Kaisa-mummo oikeasti ratsastanut kilpaa?” Saippua katsoi ruutua ihmeissään. ”Kattokaa nyt tota hevosta!” Minttu huudahti, kun hevonen videolla teki pienen pukkisarjan ennen kisasuoritusta, ”ei jeesus.”

”Muistaakseni ton nimi oli Carlita,” kerroin tytöille, ”kysykää siitä joskus ja saatte kuunnella Kaisa-mummon selitystä puoli päivää. Se rakastaa puhua noista ajoista.”

”Hei nyt se alkaa!” Alma huudahti ja katseemme kääntyivät kohti läppäriä. Ratsukko lähti radalle huimassa vauhdissa ja ylitti ensimmäiset esteet hurjan näköisesti. Toisella esteellä hevosen jalat kolahtivat puomiin, mutta se ei pudonnut.

”Noin se on aina ratsastanu! Liian kovaa ja holtittomasti,” huokaisin isoäitini suoritukselle. ”Ihme että se menestyi.”

Kaisa-mummo ja Carlita suorittivat radan nopeassa ajassa. Suoritus tosin näytti siltä, että ratsukko voi kaatua hetkenä minä hyvänsä. Ratsastajan ilme oli kuitenkin yhtä hymyä, kun hän ratsasti lähemmäs kameran kuvaajaa.

”Ne tuli toiseksi noissa kisoissa,” hymyilin ja kävelin tiskipöydän luokse kaatamaan itselleni teekupposen. ”Ei hullummin hullulta ratsukolta,” sanoin ja sekoitin kuumaa juomaa lusikalla.

”Mä en tienny että Kaisa on jokus ollu kilparatsastaja!” Nienke huudahti, ”aika siistiä! Pitää varmaan ruveta kysymään siltä neuvoa Derryn estekoulutuksessa.”

”Elä helvetissä,” irvistin tytölle, ”siitä tulee ruumiita.”

Tytöt räjähtivät nauramaan, enkä minäkään voinut pidätellä naurua. Siemaisin kuumaa teetä iloisena, ”'kuka lähtee viemään iltaheinät hevosille?”

Tuolien jalat raapivat lattiaa, kun tytöt nousivat seisomaan venytellen. Jatkoimme matkaa alakertaan, jossa minä passitin tytöt hommiin ja jäin itse nojailemaan Latinan karsinan oveen teekuppini kanssa. Tytöt valittivat laiskuudestani kantaessaan naamat punaisina painavia heinäsiivuja karsinoissaan liikuskeleville hevosille. Virnistin heille iloisesti takaisin ja virkoin: ”Tallinomistajan etuoikeuksia!”

Onneksi heillä oli huumorintajua, ja ilta sujui iloisissa merkeissä kunnes passitin tytöt kotiin ja lukitsin tallin ovet siltä päivältä.

9.1.2015

Hyytävän kylmä, arkinen torstaipäivä muuttui kertaheitolla jännittäväksi, kun kuulin Papukaijan huutavan, että Remu oli päässyt irti ja karannut ulos. Olin lakaisemassa pesupaikkaa, ja seuraavassa hetkessä rämmimme muutaman tallilaisen kanssa ikävässä lumipyryssä taskulamppujen kanssa lähimetsässä. ”Näkyykö mitään?” huusin Karlalle ja sain vastaukseksi heikon 'ein'. Palasimme tallille ärsyyntyneinä noin tunnin samoilun jälkeen märkinä ja kylmissämme. Rupesin jakamaan hevosille iltaruokia huolestuneena.

Hetken päästä tallin ovella koputteli poika, joka oli nähnyt Remun naapuritilan pellolla muutaman kilometrin päässä. Hyppäsimme heti Saippuan kanssa vanhaan Polooni, joka yskähti käyntiin toisella yrittämällä. Papukaija lähti Latinalla paikalle maaston kautta. Etsintämme ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Kirosin hiljaa kaulahuiviini, kun jouduimme kääntymään takaisin tallia kohti. Ulkona oli tullut pilkkopimeää, ja lumisade sen kuin yltyi.

Tallilla oli haikeat tunnelmat. Tuntilaiset olivat jo lähteneet, ja Papukaijakin lähti jo kotia kohti. Jaoin loput ruoat pikkutallin ja pihaton porukalle Karlan kanssa. ”Kyllä se vielä tulee kotiin,” tyttö yritti piristää minua. ”Mä en voi vaan odotella. Lähdetään vielä kattomaan-” lauseeni jäi kesken, kun puhelimeni pirisi. Nienke oli törmännyt metsässä mieheen, joka oli nähnyt Remun naapurin siilolla lähellä moottoritietä. Lähdimme jälleen matkaan autolla. Saippua lähti Nienken kyydissä tielle päin ja Karla tuli minun kanssani siilolle. Kävimme siilolla, mutta Remusta oli jäljellä vain nopeasti lumeen peittyvät jäljet. ”Perkele!” kirosin ja löin ohjauspyörää, kun istuimme autoon takaisin. ”Älä kehtaa, kyl se löytyy,” Karla sanoi hiljaa ja lähdimme ajamaan tallille päin, tarkistaen matkalla muutaman metsäpolun. Lumisade hellitti onneksi jonkin verran. Puhelinsoiton jälkeen selvisi, että Nienken ja Saippuankin matka oli pysähtynyt bensan loppumiseen, mutta he olivat nähneet tuoreita jälkiä tien liittymässä. Lähdimme toiveikkaana, mutta huolestuneina tarkistamaan tien reunoja. Otimme matkalla Nienken ja Saippuan kyytiin.

”Tossa ne jäljet on! Ne kääntyy tonne metsään,” Nienke huudahti takapenkiltä. Pysäytin auton renkaat liusuen, ja nousimme katsomaan. ”Huh,” huokaisin helpotuksesta. Ainakaan heppapolo ei ollut jäänyt auton alle. Tiheä metsä ei houkutellut ketään ja lumisade oli lopultakin päässyt takistani läpi, kastellen aluspaitani. ”Ei tässä auta kun lähteä takaisin,” totesin tytöille, ja kaikki kiipesivät takaisin autoon.

Oli sanomattakin selvää, että tunnelma oli aika toivoton, kun pääsimme viimein takaisin tallin pihaan. Piha oli pilkkopimeä lukuun ottamatta pientä ulkovaloa tallin oven päällä. ”Jatketaan etsintöjä huomenna, kun sää on parempi,” sanoin tytöille, kun kiipesimme autosta ulos, mutta sain vastaukseksi vain epäuskoisia katseita. Vilkaisin katseiden suuntaan-

”Ei voi olla todellista!” karjaisin toivottomasti, kun katseeni viimein rekisteröi Remun, joka seisoskeli viattomasti pihaton portilla, narskutellen heinää kottikärryistä, jotka olivat jääneet kaikessa hässäkässä ulos. ”Mä vannon että mä hirtän ton hevosen,” manasin vihaisena, mutta iloisesti, kun astelimme hevosen luokse. Nienke ja Karla nauroivat epäuskoisena, ja Saippua totesi ”loppu hyvin kaikki hyvin”. Remu näytti oikein tyytyväiseltä. ”Mä joudun vielä varhaiseläkkeelle näiden otusten takia,” mumisin väsyneenä, kun Karla otti riimun kädestäni ja kävi viemässä hevosen takaisin pihattoon.

Pitkän päivän lopuksi keräännyimme taukohuoneeseen siemailemaan kuumaa kaakaota ja lämmittelemään jäätyneitä sormiamme. ”Kiitos hirveästi kaikille,” hymyilin tytöille. ”Mä en tiedä mitä mä tekisin ilman teitä.” Kaikki nauroivat ja lopulta jäin yksin retkottamaan nojatuoliin, kun apulaiseni lähtivät väsyneinä kotiin. Suljin silmäni hetkeksi ja rapsuttelin syliini hypännyttä Mimosaa. Huh, mikä päivä!

5.1.2015

”Ja sitten hevoset kaartoon! Taputtakaa ja kiittäkää, ja alas ratsailta!” huusin jatkoryhmän tuntilaisille pitkän ja uuvuttavan pohkeenväistötunnin päätteeksi. Tuntien pitäminen on yleensä lempipuuhaani kaikista tallin töistä, mutta tänään oli mennyt pieleen kaikki mikä voi mahdollisesti mennä pieleen. Ensinnäkin tunti oli viivästynyt vartilla, kun eräs nuori tuntilainen oli päästänyt Derryn karkuun. Iloinen ruuna oli juoksuttanut kiinniottajia pitkin tallinpihaa yli kymmenen minuuttia, aiheuttaen samalla yleistä sekasortoa niin tarhailevissa hevosissa, jotka intoutuivat mukaan juoksuun (oli lähellä, ettei Ladi tullut aidoista läpi), kuin autoilla pihaan kaartavissa tuntilaisten vanhemmissa. Lopulta se tarpeeksi juostuaan pysähtyi kauraämpärin ääreen.

Itse tunnilla tapahtui kaksi putoamista, kun hevoset, jotka olivat tänään jostain syystä erityisen säpsähtelevällä tuulella, säikähtivät lunta kolaavaa Kaisa-mummoa punaisessa talvitakissaan. Pienen riitelytuokion jälkeen tunti jatkui happamissa tunnelmissa. Hevoset jäkittelivät ja säpsähtelivät, ja kaiken kukkuraksi tunnin loppuneljänneksen aikana alkoi hirveä räntäsade. Lienee siis sanomattakin selvää, kun kävelimme tuntilaisten kanssa takaisin talliin märkinä, kylmissämme ja ärtyisinä, että hermoni olivat katkeamispisteessä.

Asiaa ei myöskään auttanut se, että heti kun avasin tallin päädyn kaksoisovet, luokseni juoksi huolestuneen näköinen Karla, kintereillään jalkaansa linkuttava alkeistunneilla käyvä nuori tyttö. Hetken päästä selvisi, että Mosse oli tallannut tytön jalkapöydän päälle, murtaen sen. Ohjasin itkuisen tytön autoni takapenkille ja lähdin viemään häntä karmeassa ajokelissä Kalkkivuoren terveyskeskukseen.

Noin tunnin piinaavan odottelun ja kolmen automaatista ostetun pahanmakuisen teekupposen jälkeen tyttö oli valmis lähtemään kotiin. Valitettavasti hänen vanhempansa pääsivät tulemaan vasta 45 minuutin päästä. Vanhempien viimein saavuttua ja pienen ärtyneen juttelutuokion jälkeen päätäni särki, mutta pääsin viimein lähtemään. Auton penkkiin oli jäänyt märkä läntti edelleen kosteista vaatteistani.

Auton takapyörät luistivat, kun viimein kaarsin takaisin tallin pihaan. Parkkeerasin auton suoraan pääoven eteen ja kävelin talliin. ”Kuka lähtee nyt mun kanssa maastoon?” kysyin hevosilta ja sain osakseni epäuskoisia mulkaisuja. Tallin valot olivat jo sammutettu, joten laitoin pihattopäädyn lampun päälle ja kävelin Hodan karsinalle. ”Sä lähdet nyt vanhus mun kanssa ulos,” totesin luottohevoselleni ja lähdin hakemaan sen suitsia. Nyt oli pakko päästä lepuuttamaan hermoja, ja ainoa kunnollinen keino siihen on lähteä maastolenkille.

Kun olin päässyt ulos, sade oli laantunut pieneksi tihkuksi ja Hoda ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä joutuessaan koleaan talvi-iltaan heiniensä äärestä. Kuuliaisesti se kuitenkin asteli liukkaan pihamaan poikki kohti metsää.

Hevosen selässä sain viimein huokaista. Annoin Hodalle pitkät ohjat ja lähdimme kulkemaan rauhassa vanhaa pengertietä pitkin laitumille päin. Hodan lämmin selkä tuntui ihanalta kylmiä reisiäni vasten. Räntäsadekaan ei enää haitannut kumpaakaan, kun astelimme hiljaa lumisella tiellä ja kuuntelimme metsän ääniä. Päivän koettelemukset eivät enää tuntuneet tärkeiltä. Kukapa minä olisin valittamaan elämän pienistä vastoinkäymisistä, kun minulla on kuitenkin mahdollisuus nauttia jostain näin ihanasta, tuumin ja rapsutin Hodaa harjan juuresta. Ruuna laski päänsä ja pärskähti.

Vanha luotettava hevonen, hiljainen talvi-ilta ja rauhallinen maastolenkki. Mitä muuta voi ihminen kaivata? Tallille palatessani jaksoin taas hymyillä.

Ja muistakaa kaikki käyttää kypärää!

27.5.2014
Päiväkirja avattu